mitä mun piti kirjoittaa. Töissä mietin jo valmiiksi asiaa, mutta nyt en enää muista. Olisi taas kerran pitänyt kirjata idea muistilapulle. Tuo muisti pätki aina välillä. Se on varmaan tää ikä. Keski-ikä! Keski-iän kriisistäkin voisi jotain saada aikaiseksi. Tekstiä meinaan.

   Tuommoinenkin oli joskus muutama vuosi sitten. Funtsin mitä olin saanut elämässäni  aikaiseksi. En siis mitään erikoista ole saanut. Töissä kun tästä ohimennen juteltiin, niin eräs lapseton mainitsi heti lapset. Joku mainitsi omakotitalon. No lapsia saa semmosetkin, joille niitä ei pitäisi koskaan syntyä. Talohan on sitten vaan pelkkää maallista. Kai sitä kaipaisi jotain erikoisempaa. Josta sut ja just sut muistetaan. No joo. Sellaista ei ole muuta kuin nuo lapset. Onneksi ne on fiksuja muksuja joista voin todellakin olla ylpeä.

   Entäs sitten tulevaisuus? Mitä siltä silloin odotin? En vissiin odottanut enää mitään. Enkä odota vieläkään mitään erikoista. Vaikka tahtoisi mitä. Rohkeutta ei riitä. Vastuu kuitenkin vaimosta ja lastenkin tulevaisuudesta painaa.(lapset ovat siis jo aikuisia) Ei uskalla ja ehkäpä ei ole kykyjäkään tehdä niitä asioita mitä haluaisi. Olen vaan piilokade niille jotka ovat uskaltaneet ja osanneet tehdä ajoissa oman elämänsä kohdalla ratkaisut jotka tyydyttää heitä.(kade olen vaan ihan pikkuisesti ja salaa) Ihailen heitä ja heidän rohkeuttaan toteuttaa itseään. Olkaa toki ylpeitä itsestänne! Tiedän...ei olisi vieläkään myöhäistä. Mutta rohkeus puuttuu. Se vaatisi hirvittävän paljon muutoksia. Täytyisi tapahtua paljon, ennenkuin voisin toteuttaa muutokset elämässäni.

   Musana seko klassista