Tässä sitä sinnitellään ja kirjoitellaan tänne kuulumisia, vaikka mitään erikoista kirjoitettavaa ei olekaan. Eihän mitään pääse tapahtumaankaan kun käytännössä joutuu olemaan neljänseinän sisällä.

    Kyllä tää kyynärsauvoilla konkkaaminen käy voimille. Nuo olkapäät kun on rauhoittaneet rintalihasten käyttöä, niin nyt ne muistuttaa olemassa olostaan. Niiden olemassa olon huomasin tuossa kun otin aamulla nuo sauvat käsiini ja nojauduin niihin. Hyvä tietää että tommosiakin on ja pitäisi varmaan keksiä niillekin jokin oma harjoite. Mielelllään sellainen joka ei taas rasittaisi olkapäitä. Muutenkin illalla olin pirun väsynyt. Nukahdin kuin tatti puolenyön aikaan päästyäni sänkyyn.

   Nää mun jutut alkaa tuntumaan olemassaolan taistelulta. Eihän tää nyt sitä ole. Mulla on sentään hyvä vaimo joka kyllä auttaa kun töiltään kerkeää ja kehtaan vain pyytää. Se kai tässä vaikeinta onkin. On tottunut tulemaan omillaan toimeen. Eikä viittis aina olla pyytämässä apua pikkuasioihin. Täytyy nyt vain käyttää noita harmaita aivosolujaan (jos niitä nyt on) ja keksiä keinot millä pärjätä. Kuinka nuo yksineläjät pärjää tälläisissä tilanteissa?  Tuo aikaisemmissa kirjoituksissa mainitsemani vesilasin kanto on hyvä esimerkki. Ei sitä pysty kantamaan sauvojen kanssa eikä pysty kyllä hyppimääkään yhdellä jalalla. Joo...vesilasi. Kyllä mä pyysin vaimon kantamaan mulle ihan isolasin punkkua telkkarin ääreen. Vesi sentään kuivuu jos läiskyy mutta punkku...

   Nyt täytyis keksiä keino päästä kirjastoon.. Nuo kotona olevat Waltarit ja muut kirjat ei oikein jaksa innostaa nyt. Autolla ajo on pikkusen hankalaa. En tiedä. Täytyy vissiin yrittää. Kirjastossa voisi lukea muutaman lehden ja lainata vähän luettavaa niin ehkä tämä tästä sitte alkaisi mennä.

   Musana Haley Westenra