Wiljami ja Pietari

 

 

 

Wiljami Casanova ajeli pappa-tunturillaan pitkin kylätietä. Tavaratelineelle oli sidottu huolellisesti kori Karjalaa ja korin päälle vielä paketti ”metrilenkkiä”. Hiukan harmitti myyjä Wiljamin mieltä. Hän oli pyytänyt lihatiskillä kauppiaan rouvalta kahdenmiehen mittaisen palan makkaraa ja iskenyt silmää. Rouva oli katsonut häntä pitkään ja leikannut oikein kunnon pätkän lenkkiä ja todennut vain sitten että toki miehelle miehen mitta. Kalliiksi tuli sekin reissu ja makkara. Eihän sitä enää kehdannut pyytää lyhentämään kun kerran oli pyytänyt miehistä mittaa. Ja kuka hiivatti sitä jaksaisi edes syödä aivan tolkutonta määrää vaikka makkarasta pitikin.

Kohta edessä olikin jo Korpisuon tienhaara ja maitolaituri. Maitolaituria vasten oli kenollaan vanha punainen naisten pyörä. Pietari Peräkammari istuskeli laiturilla ja pureskeli heinänkortta.. Wiljami pysäköi moponsa maitolaiturin taakse ja otti lenkkipaketin ja parikaljaa mukaansa. Hän yritti avata pulloa laiturin lankkua vasten mutta lahosta lankkusta lohkesi vain palanen.

-Piru kun tuota avvaajaa ei tullu mukkaan.

Pietari kaivoi housuntaskustaan avaimenperän jossa avaaja oli.

-Aina täytyy olla valmistautunut kaikkeen. Fiksulla miehellä on avaaja aina mukana.

Kumpikin naukkasi pullostaan huikan ja repäisi lenkistä mojovan palasen. Pietari katseli taivaanrantaan kaukaisuuteen ja kyseli.

-Olikos se uusi kassaneiti siellä puodissa?

-Oli se. Se hymyili mulle ihan siihen malliin. Se on vissiin Taimaasta. Sieltä se kauppiaan poika sen toi matkoiltaan. Kyllä se mulle antais. Siihen malliin se hymyili. Mutta en minä toisen omaan koske. En! Vaikka kyllä se aika nätti on.

-On se nätti on. Kyllä se miullekin hymyili mutta en minäkään toisen omaa. Ja onhan se ulkomaalaine. Eihän semmosen kanssa ossais mittään puhuakkaan. Ei se suomea ossaa kunnolla. Ja onhan täällä noita omankylän akkojakin vappaana. Vaikka kyllä ne on aika lihavia ja semmosia... nirppanokkia. Kyllähän niiltäkin sais mutten minä niitä huoli. Mokomiakin. Höh! Kyllä se akan pittää olla nätti ja simpsakka. Eikä mikkään tuommoinen kuin tuo Saara joka vokottellee aina ja kaikkea mikä kahella jalalla liikkuu. Kyllä siltäkin sais jos vaan viittis...

-No niin sais mutten minäkään tollaseen. Eikä se sulle antais. Se vaan kiusaa. Mua se yritti juhannuksenakin. Onneksi tuli otettua sen verran että noutaja saapu ennen sitä.

-Jaa että poikuus säily?

-Poikuus? Sehän meni aikaa sitten.

Kumpikin hiljeni aran asian ollessa kysymyksessä. Wiljami haki toiset pullot.

-Otetaas toiset. Makkaraakin on vielä jälellä. Parempi on vaan pysytellä poikamiehenä. Nää kylän akat on semmosia... Ja äitkin vielä ellää. Taitaa kohta jo ootella syömään.

-No niin on. En miekään mee koskaan naisiin vaikka ottajia oliskin. Olisi niitä! Nää kylän akat on semmosii...

Kumpikin joi kaljansa hetken hiljaisuudessa. Pietari katsahti kotitaloa kohti.

-Taitaa se äiti jo ootella syömään. Pitäis varmaan mennä?

Wiljami nyökytteli päätään ja ryyppäsi pullonsa tyhjäksi. Pietari otti jo pyörän sarvista kiinni.

-Pitäisköhän meidänkin mennä käymään siellä Taimaassa?

 

 

Ei musaa tällä kertaa