Liittyy Toivo Taivaaranta sarjaan osa 1,    osa 2

                                                                                                                                                                        

 

                                                                        Kaljalla

 

 

 

Toivo Taivaanranta nousi sängyltään. Hän meni kassinsa luokse ja veti sormeaan pitkin vetoketjua. Vetoketju katosi näkymättömiin. Nyt ei kukaan muu voisi avata kassia ja nähdä hänen siipiään.

Toivo riensi portaat alas hotellin aulaan. Tiskin takana mies katseli edelleen jalkapalloa. Aivan selvästi häntä ei kannattanut nyt häiritä. Auttamisyritys tylpistyisi kiukkuutuntumiseen. Toivo oli oikeastaan mielissään. Hän voisi käydä pikaisesti vaikka kaljalla. Vain yhdellä.

Toivo Taivaanranta käveli nurkan takana sijaitsevaan pubiin. Matkalla hän veti keuhkojen täydeltä kaupunki ilmaa. Pakokaasun tuoksua. Hajuvesien tuoksua. Märästä asfaltista nousevaa tunkkaista hajua. Ja hän tunsi olevansa kotonaan. Hän oli kaupunki ihminen viimeisen päälle. Hän tunsi olevansa erakko keskellä suurta ihmisjoukkoa ja siitä hän piti.

Pubissa kaikki asiakkaat olivat kertyneet tv:n ääreen. Kaikki katsoivat samaa jalkapallo matsia kuin mies tiskin takana. Toivoa futis ei kiinnostanut ja hän oli tyytyväinen. Hän tilasi yhden pitkän ja silloin löi ilta taivaalla kirkas salama, jyrinä tärisyttii koko pubia ja sähköt värisivät kuin katketakseen. Toivo katsahti ylöspäin.

 

- Hyvä Jumala. Vain yhdet niinkuin lupasin. Ei yhtään enempää. Tähän mulla oli lupa.

 

Jyrinä asettui ja sähkötkin rauhoittui. Pubin isäntä katsoi Toivoon ja naurahti.

 

- Toista en kyllä sulle myy. Jos tuo yläkerta suuttuu jää matsi näkemättä. Siis vain yksi.

 

Toivo Taivaanranta iski silmää ja otti tuopin ja käveli rauhalliseen nurkkapöytään. Täällä hän sai olla yksin. Ajatukset karkasivat taas Taivaaseen. Ei hän oikein viihtynyt siellä. Aluksihan siellä oli ollut kivaakin. Surffailla ensin ympäri maapallon pilvien päällä pienellä yhden jalan poutapilvellä. Ja aurinkohan tietenkin paistoi kokoajan. No siivethän siinä sitten hiukan kärähti. Auringonpaiste oli liian voimakasta. Olivat lasaretissa olleet vihaisia. Vanha kylälääkärikin oli manaillut, että olisi saanut tuo lääkärin homma jo maapallolla riittää mutta että vielä täälläkin, Taivaassa. Ja eikö se Pietari siellä portilla muistanut antaa sitä varoituslappua jonka hän oli kirjoittanut. Kyllähän Toivo oli yrittänyt selitellä Pietarin kiireitä kun samalla kertaa oli tullut Irakista lasti pommin uhreja ja Pietari oli yritellyt selvitellä kuka oli sen pommin räjäyttänyt. Sehän olisi kuulunut tuonne alakerran puolelle.

Sairaanhoitajan sitten sivellessä hänen punaisiksi muuttuneisiin siipiinsä voidetta Toivo oli kehunut ettei onneksi maalarille täällä taivaassa ollut hommia. Sairaanhoitaja oli vain todennut että kyllä tuo Taivaanportti kaipasi uutta maalipintaa, että hommiin vaan.

Silloin Toivo Taivaanrannan ajatuksiin oli tullut ajatus päästä takaisin maanpinnalle ihmisten auttamishommiin. Ja onneksi tuo Jeesus oli tullut puoltamaan ajatusta. Oli tullut sopivasti kohdalle hävittyään shakkipelin Leninille. Leninin oli haastanut seuraavaksi Marx ja siitä pelistä olisi tullut pitkä seurattava. Niitä peliä Toivokin oli välillä seurannut. Ne oli olleet pitkästyttäviä.

 

No nyt Toivo istui pubissa ja olut oli juotu. Aatokset karkasivat jo toiseen tuopilliseen ja hän asteli tiskille hiukan horjuvin askelin. Oli ollut jo hiukan taukoa edellisestä kerrasta... Sattuneesta syystä.  Isäntä katsoi Toivoon pilke silmäkulmassa.

 

-Uskallatkos ottaa toisen vai suuttuuko tuo yläkerta?

 

Samassa kuului taivaalta pieni ukkosenkaltainen murina ja valot hiukan värisivät. Toivo katsoi taas kattoon...

 

- Okei okei! Mä otan maitolassillisen. Olen lopunpäivää maitopoika.

 

Ja hän hymyli tyytyväisenä. Kyllä Isä lapsestaan huolen pitää.