"Aurinko laski. Se oli tehnyt pitkän päivätyön ja oli väsynyt. Kuu kipusi vuorostaan taivaalle ja jäi sinne oranssisena möhkäleenä. Ilta illalta sen valo oli vain voimistunut. Nyt se oli täysi, ja vain kuin ihmeen avulla se tuntui pysyvän veden yllä. Se oli kuin lyhty tai valtava karnevaalipallo, ja se hehkui ja näytti siltä kuin siitä olisi sinkoillut kipunoita tyynen veden pintaan. Laaja hiekkaranta oli hiljainen." Merja Otava, Priska (1959; WSOY 2001 : 5.)

 

   Näin hänet rannalla katsomassa auringon laskua

   hän istui yksin

   Punaiset hiukset ja pisamia naamassa

   Istuin viereen

   - Kaunista ja hiljaista

    sanoin

   - Niin oli

   vastasi hän närkästyneenä

   olimme hiljaa.

   aurinko laski

   Hän lähestyi ja kallisti päänsä olkapäälleni

   laskin käteni hänen olkapäälleen

   Kuu nousi

   Olimme hiljaa ja hän värisi kylmästä

    laitoin farkkutakkini hänen hartioilleen

    Olimme hiljaa

   

    Hän nousi

    antoi hyvänyön suukon huulilleni

    - Kiitos

    Hän sanoi

   Ja meni pois

 

   Se oli ensimmäinen kerta kun näin hänet

    ......Ja viimeinen