Hannes Harmaahassu istahti yksiönsä pienelle parvekkeelle. Parveke oli niin pieni ettei sinne mahtunut muuta kuin pieni pöytä ja suuri tuoli. Tuolin hän oli vaihtanut suurempaan koska entinen pieni oli ollut liian pieni hänelle. Se oli ollut niin pieni että Hannes oli pelännyt sen uppoava sinne minne aurinko ei koskaan paista. Ja sitähän hän ei halunnut. Hannes oli siis iso kooltaan. Ei pituudeltaan. Pituudeltaan vain reilu  160 sm. Mutta painoa oli kertynyt reilut 150kg.

   Pöydällä oli pullo punaviiniä ja lautasella iso pihvi ja valkosipuli perunoita. Kasviksiakin oli mutta vain vähän. Noin niinkuin näyttääkssen että kyllä hän niitäkin söi. Hän söi pihviänsä hyvällä ruokahalulla ja mietti. Hän mietti että oli omasta mielestään sentään aika onnellinen mies. Hänen mielestään onni oli hyvä ruoka ja pullo punaviiniä päivässä. Ei hän kaivannut ystäviä. Ei. Niistä oli vain vaivaa. Aina ne niin sanotut ystävät olivat vain pyytämässä apua johonkin. Kuten auton työntämiseen tai mökkiremontiin tai johonkin muuhun mikä vaati ruumiillista ponnistusta.

  Tätä hän siis mietti. Hän elelisi siis onnellisena elämänsä loppuun asti omassa yksiössään yksin. Aivan yksin. Ja olisi siis aina onnellinen ihan yksin. Yksin? Ei ketään häiritsemässä. Ei tuputtamassa neuvoja.

   Ja hän kaasi pikariin lisää viiniä. Ja ajatteli elämäänsä yksinäisenä. Tosin ei kukaan olisi myöskään auttamassa jos hän tarvitsisi jotain. Ei olisi keskustelu kumppania. Mutta hänhän kyllä pärjäisi itsekseen. Olisihan hänellä omat ajatuksensa eikä kukaan niitä veisi tai sotkisi. Niin. Kyllä hän olisi onnellisin ihan yksin punaviinin seurassa.